Koko elämämme ajan me kilpailemme. Jo kohdussa useat kamppailevat kaksosensa kanssa elintilasta ja ravinnosta. Usein kehittyneempi sikiö "sulauttaa" heikomman itseensä ja jatkaa kasvuaan ilman häiritsevää kilpailua.
Parkaistuamme ensimmäisen kerran tähän julmaan maailmaan kilpailu sen kuin jatkuu: pikkutenavina kilpailemme vanhempiemme huomiosta sisaruksien kesken, kouluikäisinä puolestaa numeroiden parhaudesta, opettajan suosiosta ja tietenkin suosiosta luokkakavereiden keskuudessa. Ainahan luokalta löytyy näitä cooleja tyyppejä, joiden ystävyydestä kilpaillaan armottomasti alempiarvoisten keskuudessa.
Koulun jatkuessa kilpailun tahti kiristyy kiristymistään: kuka on paras piirtäjä, kenellä on hauskimmat jutut, kuka osaa kertoa mehevimmät juorut, kuka löytää ensimmäisenä poikakaverin? Eikä aikaakaan kun parhaat kaverukset rupeavat kilpailemaan jonkun pojankoltiaisen suosiosta tulehduttaen samalla välinsä ja sopien jälleen ihastuksen laannuttua vain tulehduttaakseen ne uudelleen uuden ihastuksen myllertäessä vatsan sisällä.
Ala- ja yläasteen koululiikuntatunneilla kilpailu saattaa venyä äärimmilleen tuottaen ihmisille noloja ja epämukavia tilanteita. Itse inhoan edelleen hiihtoa jouduttuani viuhtomaan aina veren maku suussa näyttääkseni hyvältä ja taitavalta luokkatovereideni silmissä. Entä sitten se piru parka, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen, joka punastelee kaikkien edessä kuin hidasta kuolemaa odottaen, hammasta purren hymyillen?
Lukioelämä on silkkaa kamppailua hirviömäisten läksypinojen, yksin asuvan kotiaskareiden, rahahuolien, vapaa-ajan puutteen ja YO-kirjoitusten keskellä. Kuka on lahjakas missäkin aineessa, kuka putoaa pitkästä matematiikasta kärryiltä, kuka saa hyvät tulokset kirjoituksissa, kenellä siunaantuu jatko-opiskelupaikka? Kilpailu on meillä tähän mennessä jo niin syvästi verissä, että kilpailemme jo pahimman vihollisemme kanssa: oman itsemme. Menestynkö paremmin näin vai näin? Miksen ole englannissa yhtä hyvä kuin matematiikassa? Miksi näytän tänään näin haudasta nousseelta? Ja sitten vielä ihmetellään, mikä on, kun ei jaksa enempää?
Työelämän oravanpyörään astuessamme meitä odottaa niin kilpailu vähäisistä työpaikoista, palkkojen suuruuksista kuin kunniastakin, naapureiden keskeisestä kilpailusta puhumattakaan (kenen auto on kiiltävin, kenen kukkapenkki kukoistaa kauneimmin jne.). Perheen perustamisen jälkeen rupeamme heti totuttamaan rakkaita lapsosiamme elämän perusluonteeseen kilpaillen (joskin tiedostamattamme) tuttujemme kanssa lasten kauneudesta, lahjakkuudesta ja hyvätapaisuudesta. Jippii ja tervetuloa elämään. Tätä nykyä vanhuksetkin varmaan vertailevat hiuksiaan ja kehuskelevat vielä jäljellä olevilla ruskeilla yksilöillä.
Mitä järkeä? Miksemme voi koskaan olla tyytyväisiä omina itsenämme?
Tunnelmiin liittyvää musiikkia, näin linkkimuodossa: Yö - Kiitos ja kunnia
http://www.youtube.com/watch?v=jIo0x5nov-Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti