Hyväksymisen vaikeus

Olen koko tämän suhteemme ajan viettänyt epävarmuuden, itseinhon ja pelon kyllästämää matkaa tähän pisteeseen. Tai oikeastaan koko elämäni ajan, jos tarkemmin ajattelen.

Siinä, missä kaikki kaverit ihailivat ulkonäöllisiä asioita, kuten "ei luoja miten kuuma perse!", minä en ymmärtänyt sellaisten asioiden päälle. Mitä upeaa ja kuumaa jossain takapuolessa muka voi olla? Osaan tunnistaa kauneuden tai komeuden, mutten ajatella ketään seksuaalisesti haluttavana. Tuo oli kai ensimmäinen merkki siitä, millainen todellisuudessa olen.

Olen aseksuaali.
Itseasiassa heteroromanttinen aseksuaali, eli olen kiinnostunut miehistä.
Tarkalleen ottaen en ole enää edes varma, olenko täysin heteroromanttinenkaan: voisin kuvitella ihastuvani tyttöön (olen aina voinut), mutta niin ei ole vain koskaan tapahtunut. Saatan siis jossain vaiheessa huomata olevani biromanttinen.

Kaipaan läheisyyttä ja rakkautta, mutta en tarvitse/halua elämääni seksiä. En ole koskaan sitä kaivannutkaan. Minä osaan ihastua ja rakastua siinä missä muutkin, en vain osaa haluta ketään seksuaalisesti. Aseksuaalisuus on seksuaalinen suuntaus siinä missä homous, heterous tai biseksuaalisuuskin.

Tavallaan on helpottavaa saada vihdoin ajatella, ettei minussa ole sittenkään mitään vikaa, että olen vain tällainen luonnostani. Ettei enää tarvitse ruoskia itseään siitä, ettei kykene haluamaan tai nauttimaan jostain niin itsestäänselvästä asiasta kuin seksi.
   Mutta samalla toinen puoli minusta häpeää, pelkää ja ahdistuu.
Tuntuu tavallaan liiankin helpolta ajatella olevansa aseksuaali vuosien itseinhon, masistelun ja syyllisyydentunteen jälkeen. Näin suuri helpotuksen tunne pelottaa.
Toinen asia, mikä tuntuu pahalta, on asian lopullisuus: myöntämällä aseksuaalisuuteni hyväksyn samalla, etten luultavasti tule koskaan tästä muuttumaan. Ja että olen erilainen.

On niin helppoa ajatella olevansa viallinen, rikkonainen, kieroon kasvanut. Ihan vain sen takia, ettei noudata nykyisen yhteiskunnan normeja. Tuntuu, kuin minulla ei olisi oikeutta helpottuneisuuden tunteeseen: että minun täytyy löytää joku "järkevä" perustelu ongelmilleni.

Todellisuudessa tunnistan itseni täysin aseksuaalisuuden kuvauksesta. Tällä sivustolla on paljon tietoa aseksuaalisuudesta ja sivusto on auttanut ainakin itseäni huomattavasti.

Tekstini Avautuminen laittoi vihdoin ja viimein pyörät pyörimään päässäni ja hyväksymisen prosessi (jota olen mielessäni pyöritellyt pitkän kolmen vuoden seurustelumme ajan) on vihdoin saanut alkunsa.

Ehkä minäkin saan vihdoin tuntea itseni kokonaiseksi, ehjäksi omaksi itsekseni.

Aion tästä eteenpäin vaieta seksuaalisuudestani, halusin vain jakaa tämän viimeisimmän käänteen pohdinnoissani teidän kanssanne. Saatan perustaa toisen, aseksuaalisuuttani käsittelevän blogin, kuka tietää? Mutta tämä blogi sisältää ajatuksiani elämästä yleisesti, eikä ole vain seksuaalisuus-ongelmieni purkupaikka.

Helpotus

Aivojen tuulettaminen,
niiden syvien ja tummien kohtien tutkiskelu tekee tosiaan hyvää aina silloin tällöin.

Jo nyt tuntuu siltä,
että on helpompaa hengittää.

Ehkä niillä asioilla on taipumus järjestyä... Ainakin toivon niin.

Avautuminen

Haluan avautua tällä hetkellä ehkä suurimmasta ongelmasta elämässäni. En ole lainkaan varma, tulenko julkaisemaan tätä kirjoitusta - minun täytyy vain päästä nyt purkamaan ajatuksiani tekstin muotoon.

Ystäväni, jotka tätä blogia luette: joko lopettakaa lukeminen tähän paikkaan tai älkää tuomitko minua, älkääkä myöskään poikaystävääni asian takia. Pyydän, rukoilen, toivon ja oletan, että ymmärrätte. Ja että osaatte pitää turpanne kiinni asian tiimoilta (olenhan kuitenkin luottanut teihin sen verran, että olen paljastanut blogini teille ja painottanut teille kaikille, etten aio sensuroida blogini sisältöä teidän takianne).

No niin,
hengitän kerran syvään ja kirjoitan sen tähän.

Pelkään olevani aseksuaali.

Nyt se on sitten sanottu ääneen, nostettu kissa pöydälle.
Kuinka kauhean tieteelliseltä ja kylmältä tuo sana korviini kuulostaakaan. Pelottavalta, lokeroivalta, vieraalta, kaikin tavoin kummalliselta.
Aseksuaali.

Olen ollut kolme vuotta parisuhteessa henkilön kanssa, jota rakastan suuresti, enkä voisi enää kuvitella seurustelevani kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Suhteemme olisi luultavasti täydellinen, ellei taka-alalla kokoajan kaihertaisi sama vanha ongelmamme: minun puutteellisuuteni, viallisuuteni, vammaisuuteni (ainakin siltä se minusta on pitkälti jo tuntunut).
   En nauti seksistä, en vaikka kuinka yrittäisin. Eikä se sinäänsä tunnu pahaltakaan: se vain ei tunnu missään. Ne kerrat, joina se on oikeasti tuntunut jollekin voi laskea yhden käden sormilla. Ja koska en nauti seksistä, en myöskään halua sitä.
   Olen lopen kyllästynyt siihen, että yritän ja joudun aina vain pettymään itseeni. Siksi olen jo hyväksynyt sen, etten välttämättä korjaannu tästä mihinkään ja lopettanut yrittämisenkin melkein kokonaan.

En siis tosiaan koe seksuaalista halua,
tai jos joskus harvoin koen, se on hyvin lyhyen aikaa ja hyvin heikko tuntemus.
Onko siis mikään ihme, ettei kehoni kykene nauttimaan asiasta, joka on suurimmalle osalle ihmisiä täysi itsestäänselvyys?
En myöskään osaa ajatella minkäänlaista kehoa tai tilannetta kiihottavana.

Olen tosiaan lueskellut erilaisia nettisivuja aseksuaalisuuden tiimoilta ja kertomukset kuulostavat hieman liiankin tutuilta minun korviini.

Olisihan se helpottavaa todeta, ettei minussa ole mitään vikaa: minä vain satun olemaan aseksuaalinen ihminen, kykenemätön seksuaaliseen halukkuutteen ja sen kautta seksistä nauttimiseen. Ei tarvitsisi huolehtia olevansa jollain tavalla viallinen,
että minussa on rakennevika,
että tarvitsen korjausta.

Suurin asia, joka minua huolestuttaa, on poikaystäväni. Hän on ollut niin pitkäpinnainen ja herttainen tämän ongelmani suhteen, yrittänyt hillitä halunsa minun takiani. Hän on yrittänyt parhaansa, valanut minuun uskoa ja uskallusta luottaa itseeni ja onnistumiseeni, saanut minut yrittämään hänen vuokseen,
pettyäkseni vain jälleen kerran.
   Tämän täytyy olla yhtä helvettiä hänelle. Olen niin pahoillani, että niin ihana ihminen on joutunut tällaiseen tilanteeseen.
   Minua pelottaa se, mitä meidän suhteellemme tapahtuu, jos en ole ikinä, IKINÄ kykeneväinen tyydyttämään hänen halujaan?
   Rakastan häntä niin paljon, en halua menettää häntä tällaisen asian vuoksi!

Kokoajan tätä tekstiä kirjoittaessani olen tuntenut häpeää. Tekisi mieli vain kumittaa koko vuodatus, sillä pelkään katuvani sen julkaisua pahasti.
Pelkään, että ihmiset tuomitsevat minut, pitävät minua outona ja halveksittavana yksilönä,
kelvottomana kaikin puolin.

Toisaalta,
mitä hävettävää tässä loppujen lopuksi on?
Jos tosiaan olen aseksuaali, en voi itse asialle mitään, vaan se on yksi ominaisuuksistani ja joudun opettelemaan elämään sen kanssa siinä missä pisamien tai hymykuopankin.

Mikä minut sitten pistää niin hämilleen, haluamaan piilottaa asian unohduksiin?
Se, että tätä tekstiä kirjoittaessani joudun myöntämään itselleni olevani nykyisten ihmiskäsitysten vastainen, viallinen olento. Ettei elämäni olekaan niin onnellista ja helppoa kuin yleensä oletettaisiin. Lisäksi aihe on tabu: siitä kuulee hyvin harvoin.

Kenellä nuorella ihmisellä muka nyt olisi tällaisia ongelmia?

Olen taas niin hukassa itseni kanssa.
Samalla tunnen vihaa koko valtiota kohtaan: Miksi ihmeessä tämä seksillä ylen määrin kyllästetty kulttuuri saa minut tuntemaan itseni vialliseksi vain, koska en noudata sen normeja?

Kertokaa mielipiteitä, heränneitä ajatuksia sun muuta. En halua julkistaa tätä avautumista turhan päiten. Varsinkin samankaltaiset kokemukset olisivat enemmän kuin tervetulleita.

"Se on kaunis mies, sillä on usvainen pää"

On se ihana, kutkuttava, hiljainen ja pörheä tunne
olla hetken ajan täysin rauhoittunut ja onnellinen.

Antaa aivojen muodostaa ajatuksia,
yhtä sumuisia ja tavoittamattomia kuin pilvet
ja päästää ne lipumaan pois omia aikojaan,
keskittymättä sen kummemmin yhteenkään niistä.

Nollata oman kehon aktiivisuustaso,
kääriytyä pehmeisiin, miellyttäviin vaatteisiin,
kuunnella hyvää musiikkia,
juoda pannullinen mustikkateetä,
katsella kevättä ikkunan takana,
hymyillä itsekseen,
niin, hymyillä niin maailmalle kehon ulkopuolella
kuin mielen sisälläkin.

Tänään en aio huolehtia mistään,
tänään olen itsekseni itseni kanssa
ja nautin siitä seurasta täysin rinnoin.

                                                                                                                                                         

Tämä miniloma tuli tosiaankin tarpeeseen ennen viimeistä rutistusta: koeviikkoa. Seitsemän aineen jakso: liian pitkää matikkaa, tappavan tylsää ja pitkää saksaa sekä kaikkia muita mukavia kavereita...
   Nääh, enpä taida siltikän jaksaa stressata - asioilla on taipumus järjestyä joka tapauksessa. Sitä paitsi saan olla jo nyt ylpeä itsestäni psykologian ällän johdosta. (Hah, siitäs saitte kaikki te, jotka sanoitte, ettei kakkosen keväällä ja ilman kertauskurssia voi menestyä niin vaativassa aineessa!) Oli se aikakin saada jotain ylpeyden aihetta tähän elämään!

Jos sitä jaksaisi vielä lenkille raahautua (kotini lähellä on ihana luonnonsuojelualue), jonka jälkeen lämmittäisin saunan itselleni, olisi päivä aivan täydellinen.
   Tjaa, mitäs sitä turhaan edes tuommoisia etukäteen suunnittelemaan: tämä päivä saa virrata täysin omalla painollaan. Hyvää vaihtelua aikataulutetun arjen keskellä, suosittelen kaikille!

Kaunis, vahva nainen

Maha on liian löllykkä, lihakseton tai lihaksikas;
rinnat säälittävän pienet, liian isot, roikkuvat, huonon malliset tai nännit ovat rumat;
hiukset roikkuvat elottomina kasvojen ympärillä, ovat väärän väriset tai paksuiset;
iho kukkii, on kuiva, öljyinen, punoittava, kalpea tai siinä on luomia, pisamia tai muita kauheita kauneusvirheitä;
jalat ovat liian lyhyet, väärät, pullukat tai polvet kuin kaksi isoa palloa hammastikkujen välissä;
perse roikkuu, on iso, luiseva tai selluliittinen;
silmät ovat liian pienet, suuret, punoittavat, väärän muotoiset tai ruman väriset;
ripset liian lyhyet, ohuet, tai suorat;
luomet liian raskaat, lyhyet, ryppyiset tai öljyiset;
nenä liian kapea, leveä, pysty tai lättänä
ja huuletkin liian viivamaiset tai täyteläiset
suumme ollessa turhan kapea tai leveä.

Isku, survaisu, viilto, muserrus!
Näin kylmästi me naiset viipaloimme kehomme osiin ja tarkastelemme sitä kuin lihaklönttiä kaupan tiskillä. Me huomioimme kaikki virheet, emmekä anna tarpeeksi huomiota asioille, jotka ovat kauniita kehoissamme.

Sitä paitsi,
mikä edes on kaunis keho?

Jokaisella on oma kauneusihanteensa (toiset jumaloivat langanlaihaa kehoa siinä missä toiset - kuten minä - pelkäävät sen rikkoutumista luurangon kävellessä kadulla vastaan), eikä kukaan ole koskaan täysin tyytyväinen itseensä.

Pyydänkin siis, että voisimme kaikki antaa omalle yksilölliselle kehollemme edes hieman armoa ja arvostusta: se on kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen, jonka sisällä tätä matkaa taitamme.

Smile, beautiful! I've never seen a smiling face that was not beautiful.

   
...tiedän, että aihe on melko pitkälti loppuun kulutettu, mutta olen vain niin lopen kyllästynyt tähän iänikuiseen "olen niin ruma"-vikinään. C'mon, elämä on muutenkin tarpeeksi hankalaa!

Rakkautta on...

• istua hiljaa kahvilla sormet yhteen liitettyinä tietäen, ettei sanoja tarvita.
• soittaa aamulla puhelu vain varmistaakseen, että rakas on saanut raahattua takamuksensa ylös sängyn uumenista.
• nojautua hänen rintakehäänsä vasten saunassa, löylyjen rentouttaessa kehoa ja mieltä.
• kysyä itseltään: "Miksi minä rakastan häntä?" ja saada vastaukseksi vain "Siksi, että rakastan."
• tietää, että pääsee käpertymään kainalon turvaan vain kahdella sanalla: "Ota viekkuun"
• ostaa jääkaappiin tölkillinen maitoa, vaikkei itse sitä juokaan.
• voida uskoutua toiselle kaikista elämän asioista.
• keskustella välillä tiukkaankin sävyyn suhteen epäkohdista, mutta tietää aina, että asiat korjautuvat kuitenkin.
• hieroa toisen kipeytynyttä selkää, vaikka omia hartioita särkisi.
• valittaa saavansa lämpöhalvauksen saman peiton alla, mutta kuitenkin haluta nukkua kiinni toisen kehossa.

Rakkaus on helppoa, rakkaus on tuskaista. Se sisältää niin itkuja kuin naurujakin, mutta yksi on varma: rakkaus on hirveän vahva asia. Tässä oli kymmenen esimerkkiä rakkauden ilmentymistä pitkähkössä (yli 3v) parisuhteessamme. Millä tavalla rakkaus ilmenee / on ilmennyt teidän suhteissanne?

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return" <3

Sokeana hetkenä

Kaunis,
vahva,
kiltti,
aina läsnä,
luotettava,
hyvä ihminen.

Niin, tietenkin minä olen noita kaikkia
...mutta entäs sitten kun tekisi mieli välillä olla heikko ja antaa itsensä vain romahtaa,
käpertyä kasaan
odottamaan
jotakuta muuta vahvaksi?

Jos on vain niin totaalisen loppuunpalanut, ettei saa enää edes kunnollisia blogitekstejä aikaiseksi?

Elämänlanka solmussa

Pyydän heti kättelyssä anteeksi pitkähköksi venähtänyttä blogihiljaisuuttani - elämäni on viimepäivinä ollut sellaista, ettei vain jotenkin ole osannut laittaa ajatuksiaan sanojen muotoon. Nyt yritän sitä kuitenkin.

Kenellä on vastuu ja oikeus päättää toisen olennon elämästä?
Onko armeliaampaa päästää rakas lemmikki paremmille juustomaille silloin, kun se ei vielä ole kovissa tuskissa?
Näiden kysymysten parissa olen nämä viimeiset päivät painiskellut.

Minun 2,5v rotallani on suuri, aivan kauhean nopeasti kasvava kasvain etujalkojen välissä. Olihan se tietysti odotettavissakin, että jotain tällaista ilmaantuisi: 2,5v on jo korkea ikä rotalle, varsinkin sellaiselle, joka on vuosi takaperin menettänyt sisarensa ja elellyt siitä lähtien itsekseen (laumaeläiminä rotat usein kuolevat masennukseen ja yksinäisyyteen jo lyhyen ajan sisällä kaverin poislähdön jälkeen, on siis pieni ihme itsessään, että Timjami jaksaa vielä porskuttaa eteenpäin elämän tiellä). Lisäksi nykyisten kesyrottien esi-isät olivat laboratoriorottia, joten eläinten tautiperimä on valtaisa. Suomeksi sanottuna: jos jokin muu sairaus ei leikkaa eläinparan elämänlankaa katki etuajassa, tulee sille melko varmasti jossain vaiheessa kasvaimia.
   Ylivoimaisen raskaan ja vaikean lopetuspäätöksestä tekee se, ettei rotan yleiskunto ole heikentynyt ja se jaksaa vieläkin innostua ruoasta jne. Nukkuuhan se toki huomattavan osan päivästä, eikä jaksa seurustella pitkiä aikoja putkeen, mutta nuo molemmat ovat vain vanhuuden merkkejä.
   Niinhän se on, etteivät kasvaimet itsessään useinkaan aiheuta rotalle kipua - ongelmaksi ne muodostuvat, jos ne haittaavat rotan jokapäiväistä elämää. Ja tuo kyseinen kasvain, joka Timjamilla on, on tosiaan etujalkojen välissä. Jos ja kun se tuosta vielä kasvaa, ei pikkukaveri pääse enää liikkumaan ollenkaan.

Milloin siis on oikea aika antaa rakkaan, pienen elinkumppanin siirtyä rauhallisemmille maille oman siskotyttönsä luokse?
   Rakastan Timjamia aivan mielettömän paljon, enkä haluaisi tehdä väärää päätöstä, eli riistää pikkukaverilta vielä elinkelpoista aikaa. Toisaalta taas muistan hieman liiankin hyvin Pippurin (siskolikan) poislähdön: antibioottikuurin tehottomuudesta huolimatta päätin katsoa sen tilaa vielä sunnuntai-maanantai-välisen yön, jos se vaikka siitä kohentuisi. Mykoplasmoosi (kaikkien rottien perimässä piilevä tauti, joka on tähän mennessä vienyt 3 rottaani) kuitenkin oli ärhäkämpi kuin arvasin: tyttöparka tukehtui kuoliaaksi häkissä, silmieni edessä. Kadun todella syvästi pikkuiselle koitunutta tuskaa.
   Tiedän myös, etten voi elää itseni kanssa, jos annan rottatytön kuolla ennenaikaisesti minun väärän päätökseni takia.

Elämäni aikana 3 eläintä on kuollut syliini, joista yksi oli eutanasian kautta. Lisäksi olen katsonut vierestä perheemme vuohen lopettamisen jo pikkuisena tyttönä. Tuntuu vain niin väärältä sanella toisen elävän olennon päivien määrä.
   ...silti, sen ollessa varmasti oikea ratkaisu Timjamin kannalta, olen valmis tekemään sen. Nyt täytyy vain osata olla mahdollisimman vahva ja epäitsekäs sekä unohtaa omat tarpeet, vaikka tulenkin kaipaamaan rottani kotoisaa rapistelua kauhean paljon. Oi, kunpa rotat vain olisivat pitkäikäisempiä eläimiä!

Rakas pieni rottani, toivon niin kovasti, että osaan tehdä oikean ratkaisun. Vastuun taakka painaa harteitani, tiedäthän, että rakastan sinua aina?

Pieni riiviö, olet aina ollut niin kekseliäs ja touhukas <3 Tuon verhon järsiminen kyllä oli aika reilu veto aikanaan.