With a bit of rock music everything is fine...

...you're in the mood for a dance

and when you get the chance

you are the dancing queen,

young and sweet, only seventeen!

Mahtavat 5 tuntia takana, ne vietin melko uuden tuttuni kanssa baarissa iltaa istuen. Ilta sisälsi hämmentävän paljon juttelua ja elämäntarinoiden jakoa - on se uskomatonta, kuinka samanlaiseksi persoonaksi puolituttu ihminen voikaan paljastua pitempien keskusteluiden myötä:
Samanlainen musiikkimaku,
hän jopa arvostaa niitä bändejä, joita harvemmat ihmiset minun lisäkseni osaavat arvostaa (Täydellisenä esimerkkinä tästä toimii bändi nimeltä YUP: olen tavannut tämän tyypin lisäksi yhden ihmisen, joka oikeasti tykkää YUP:stä, jos omaa isääni ei lasketa),
melko pitkälti saman kaltainen historia,
ajattelee elämän asioista samansuuntaisesti kanssani
ja muuten vain samanlainen persoonallisuus kuin itselläni (tällainen omituinen höpöttäjä kun olen).

- Minä niin todellakin toivon koko sydämestäni, että tuo ihminen pysyy elämässäni tästä eteenpäinkin ja että ystävystyisimme syvemmin. Noh, elämä näyttää, mutta sainpahan ainakin nauttia tämän illan mahtavasta seurasta ja tanssimisesta!

Tyhmä, laiska ja saamaton

Kello 00.02
Kirjan kansi tuijottaa pahalla silmällä,
se ärisee minulle turhautuneena,
pettymyksestä siihen, että näin lahjakas tyttö ei viitsi tehdä mitään opiskelunsa eteen.
 
Yhdeksän tunnin päästä pitäisi olla jo kaivelemassa pään sisäisen romukopan sisältöä biologian koepaperin ylle...
Missä se opiskelumotivaatio oikein luuraa?

"Synnyit maailmaan alla onnen tähtien"

Nyt tällä hetkellä minusta jopa tuntuu siltä:
olen onnellinen,
iloinen,
onnistunut,
ihmeissäni,
jopa ylpeä itsestäni,
kerrankin ihan oikeasti ylpeä itsestäni.

Psykologian YO:n alustavat tulokset olivat nimittäin saapuneet ilmoitustaululle ja tässä tulos: tämä tyttö kirjoitti vastoin kaikkia fysiikan lakeja oman opettajan arvion mukaan 33 pisteen arvoisesti, joka tarkoittaa sitä, että YTL:n tyypit saavat pian hämmästellä niukin naukin laudaturin puolelle arvioitua koetta. Ei paha, vaikka itse sanonkin.

Ja mikä parasta: ellei tapahdu kauheaa katastrofia, on minulla jo E takataskussa. Hyvässä lykyssä jopa L, tuo kaikkien havittelema kulmikas kirjain. Ja minä kun luulin, että kirjoitan C:n ja päädyn uusimaan sitä korkeamman arvosanan toivossa!
   Olisihan se tietysti upeaa, jos saisin elämäni ensimmäisistä kirjoituksista ällän, varsinkin kun kirjoitin (vastoin kaikkien neuvoja) psykologian jo kakkosella. Siinäpähän venähtäisivät niiden ihmisten naamat, jotka nimittivät minua hulluksi, kun edes yritän kirjoittaa jotain niin vaativaa ainetta kakkosen keväällä.
   Kävi miten kävi, olen enemmän kuin tyytyväinen suoritukseeni. Kerrankin tuntuu hyvältä olla minä! Ja kevätkin saapuu pikkuhiljaa, elämä rupeaa oikeasti hymyilemään kevätpilvien raoista.

P.s. Sain siskoltani maailman suloisimman tuliaisen Italiasta: Nalle Puh - kuviopastaa! Keitetty, maistettu ja vinosti hymyilty näitä syödessä jo kertaalleen. Eikös vain näytäkin herkulliselta?

Anteeksi, edelleen webbikameralaatu, milloinkohan saan kunnon kameran taas käyttööni?

P.p.s. Oletteko huomanneet äänestyksen tulevien blogitekstien aiheista? Löytyy tuosta vierestä oikealta, käyttäkää vaikutusvaltaanne! You've got the power!

Tähdenlentoja mediataivaalla

Julkisuus...

 

Keitä varten se oikeastaan on?
Tosielämän sankareita? Oikeasti lahjakkaita hekilöitä? Vai niitä huomionkipeitä tyrkkyjä, jotka ovat pompanneet kuuluisuuteen poven kohdalla sijaitsevien massiivisten implanttien, kännisekoiluiden sen ja sen julkimon juhlissa tai parhaimmillaan jonkun toisen turhan julkkiksen kumppanina olemisen ansiosta?

Kuinka julkisuuteen päästään?
Olemalla erityisen merkittävä tai lahjakas henkilö, esimerkiksi kehitettyä jotain oikeasti tärkeää ihmiskunnan kannalta, kuten vaikka toimivan rokoitteen HIViä vastaan - niinpä kai, nimetkää minulle kymmenenkin tuollaista julkkista ja nostan teille hattua.

Mitä edes tarkoittaa
olla julkkis?

Toimia roolimallina nuorille?
Jakaa tietoa, herättää kunnioitusta ja inspiraatioa muissa kansalaisissa?
Olla kansamme keulakuva, nykysuomalaisuuden ilmentymä?
 ...vai tuottaa tyydytystä niille omaan elämäänsä lopen kyllästyneille, joita oikeasti kiinnostaa missä ja milloin tämä ja tämä "kaunotar" viuhahti, kuka on ottanut täytettä ja mihin kohtaan jo valmiiksi leikeltyä kehoaan ja kuinka monen kanssa tämäkin nuori herrashenkilö on maannut?

Koostuuko jonkun elämän sisältö todella siitä, että Matti petti Maijaa Saulin kanssa, muttei Maija välittänyt, vaan pyysi Saulin mukaan kolmen kimppaan, sillä oli itsekin käynyt vähän testailemassa hänen sänkynsä joustavuutta?
   Tai ehkä turhien julkkisten määrä ja suosio selittyykin jollain muulla, syvällisemmällä asialla. Ehkä koemme kieroa tyydytystä huomatessamme, että meitä kauniimmat ja rikkaammat ihmiset möhlivät elämänsä? Ehkä saamme siitä tarvitsemamme ylemmyyden ja arvokkuuden tunteen (jota ei tietenkään voisi hankkia kehittyneemmillä metodeilla)?

Niin tai näin, yksi asia on taattu: uutuussarja Viidakon tähtöset  tulee taatusti olemaan todella mielenkiintoinen ja elämääni suurissa määrin vaikuttava asia. Niin ja luonnollisesti tunnen sarjan "julkkiskaunottaret" nimeltä ja tiedän heidän kaikkien henkilökohtaisten historioiden jokaisen käänteen, varsinkin sen, miksi heitä kutsutaan "julkkiksiksi", 

kukapa nyt ei tietäisi?

http://files.kotisivukone.com/bb-henna.kotisivukone.com/hennaviid.jpg

"Vielä jonnekin onnen tähden mä teen..."

Illan pieni, mutta pippurinen piristysruiske kaikille, jotka piristystä kaipaavat. Itseni video sai ainakin hymyilemään jopa kyynelten läpi.

"Isn't she lovely?
Isn't she wonderful?
Isn't she precious?
Less than one minute old."

Stevie Wonder - Isn't She Lovely

Ohi on!

Kuusi tuntia aikaa,
kuusi sikapitkää esseetä,
kuusi tuntia levotonta unta alla.

Paikan numero: 3,
paljon ruokaa, josta vain kolmea lajia ehdin maistaa,
aikaa kolme kertaa liian vähän.

Käden puutumus,
tunne siitä, ettei ole kirjoittanut kaikkea,
epätoivo.

Sitten

helpotus,
vapaus,
stressin laukeaminen,
epätietoisuus,
heikko olo,
melkein pyörtyminen...

VIHDOINKIN OHI!
 Ei se sittenkään ollut niin kauheaa kuin luulin.

Taiteilijaelämää

Uskomaton luovuuden puuska, suorastaan järisyttävä kaikkivoipaisuuden virtaus suonissa - antakaa minulle kamera, näppään pari mestariotosta; antakaa bändi ja äänityslaitteisto, nauhoitan upean biisin, jota kaikki tulevat vielä ihailemaan; antakaa aihe, niin kirja on valmiina muutamassa illassa; antakaa näyttämö, valaistus ja rekvisiitta, eläydyn lavalla Carmenin pyörteisiin!

...kunnes taas iskevät ne ah, niin voimakkaat realistisuuden tuulet, jotka muuttavat luovuuden virtauksen suunnan ja ajavat inspiraation kauas horisontin taakse. Jäljelle jää vain tuntemus tyhjästä ulkokuoresta vailla merkitystä, sydämestä täyteenahdettuna toiveita - kuitenkin vailla keinoa toteuttaa niitä.

Mikä minut sitten tähän jamaan saattoi? No tietenkin tuore ystäväni, joka tuotti minulle aivan suunnattoman hämmennyksen-kautta-egon-kasvuun-ilmiön: hän ensin kehui todella vähän arvostamani lauluääneni maasta taivaisiin ja halusi sen jälkeen ladata sitä jopa ipodiinsa. Ei, silmänne eivät petä teitä. Minun äkkiväärään eilen (ilman äänen avausta) youtubesta napatun videon päälle laulamani pätkä soi nyt hänen soittimessaan armeijassa.
   Taustatietoina pitänee mainita, etten ihan huvin vuoksi lähettänyt tuota pätkää, vaan hän halusi kuulla lauluani ja lupasin antaa näytteen. Hänhän sitten näköjään ihastuikin rääkymiseeni hämmästyttävän paljon. Vähempikin nostattaa itsetuntoa kummasti ja saa aikaan taiteen tekemisen vimman.
   Kappale näin sivuunmennen sanoen oli mitä täydellisimmän lauluäänen (jonka saadakseni olisin vamis antamaan... noh, en aivan toista kättäni, mutta pari sormea joka tapauksessa) omaavan Imogen Heapin laulama kappale: Let go. Olen suunnitellut kappaleen esittämistä koullamme, mutta kuten jotkut saattavat muistaa: olen musiikkilukiossa ja siellä hyvän laulajan rima on himpun verran korkeammalla kuin normaaleissa lukioissa.

Ehkä minä tämän kokemuksen jälkeen uskaltaudun lavalle, kuka tietää?

PANIIKKI!!!

Niin se lähenee vääjäämättä päivä päivältä: 21.3., keskiviikko, aivokuolema, käden puutuminen... - psykologian yo-koe. Ja minä kun en osaa päntätä alkuunkaan.
   Koulumenestykseni on aina ollut hyvä, vaikken ole pistänyt tikkuakaan ristiin koulun edestä (aina vain se maailman paras motivoija: viimeisen illan paniikki, jos sitäkään), eli en tosiaankaan osaa aikatauluttaa lukemistani, saati sitten painaa pikkunippelitietoa päähäni. ARRGGH!

...Jos se tieto vaikka näin tarttuisi paremmin pääkoppaani?

Eipä tässä enää auta itku markkinoilla, pitänee sitten kai vain yksinkertaisesti hyväksyä kurja kohtaloni ja tarttua tuumasta toimeen, lukea vielä loppuosa kertauskirjasta. Pitäkää peukkuja, että pääsen tästä paniikki-oravanpyörästä eroon.
   Ai että mikä se sellainen oravanpyörä on? Se on kuulkaa se, että mitä vähemmän lukee, sitä vaikeampaa on tarttua kirjaan ja sitä enemmän panikoituttaa (koska juuri psykologia on minulle yksi tärkeimmistä kirjoitettavista). Mitä enemmän taas tekee mieli heittää hanskat naulaan ja antaa paniikille valta, sitä huonompi omatunto tulee ja masentaa. Kun masentaa, tieto ei tietenkään tartu päähän. Tadaa, kierros on valmis!
   Miksi, oi miksi päätin kirjoittaa psykan alta pois jo kakkosen keväällä? (Järki sanoo, että on pakko, koska kirjoitan 7 ainetta ja biologia ja psykologia osuvat aina samalle kirjoituskerralle. Tunne sen sijaan ei usko, että tässä on mitään järkeä.)
   Pitäkeepä peukkuja ja tuokee kukkia hauvalle, jos mie kuolla kupsahan syvämmen pettäessä. Mut ehkä mie lupsakkana savolaesena ruppeenkin haamuilemmaan tulevissa yo:issa, se on palajon haaskempaa!

P.s. Antakaa anteeksi kuvien laatu, oma kamera sanoi sopimuksensa irti ja ainoa saatavilla oleva oli kämäinen vebbikamera. Lukeminen on muuten mukavaa tämmöisen karvakerän kehrätessä vieressä:

Hyvää lukuintoa kaikille kohtalotovereilleni!

Runoja piironginlaatikosta

Jokaisella on oma tapansa tehdä se. Jotkut soittavat ystävälle, toiset taas lähtevät luonnon helmaan lenkkeilemään, eräät puolestaan maalaavat tilanteesta taulun. Kyllä, puhun erilaisista tavoista käsitellä tunteita.
   Itse olen huomannut, että minulle sopivin tapa mieleni myrskyjen hallintaan on runojen kirjoittaminen. Se rauhoittaa hermoja, antaa aikaa ajatella ja runouden varjolla ongelman saa kiteytettyä näpäkän pistävään muotoon. Mikään ei ole sen ihanampaa kuin pähkäillä sopivia sanamuotoja ärtymyksen laskiessa samaa matkaa lämpimässä mukissa höyryävän teen pinnan kanssa.
   Olen modernien runojen ystävä, en siis kirjoita paljoakaan riimillisiä runoja. Lisäksi ainoat runomitat, joita suosin ovat japanilaisen runon mitat tanka ja haiku. Molemmat ovat siitä veikeitä, että niissä lasketaan tavujen määrät per säe. Tankassa tavut jakautuvat säkeittäin 5-7-5-7-7, kun taas haiku puolestaan noudattaa lyhyempää mittaa 5-7-5.
   Runojeni ei kuulu olla mitenkään hienoja tai erikoisia, niiden suurin tarkoitus on oikoa sekavaa ajatustenvyyhtiä. Tässä kuitenkin joitain maistiaisia runoarkistojen kätköistä, kommentoikaa toki (mistä piditte, mistä ette, mikä mättää?):

Haikut ja tankat:

Tunteiden huuma,
sisälläni syntynyt
sanaton runo.

Tästä eteenpäinkin

Hiljainen kiitos,
sydän täynnä sinua
- minä rakastan.

Ystävyyttä?

Maailman tärkein,
niin sinä sanot aina.
Tarkoittaako se
oikeutta vetää minut
mukaan suureen draamaasi?

Eksynyt

 

Tuulen ujellus.
Sade piiskaa heikkoa.
Kunpa kuulisit.

Hylätty

Tuskan olemus
kasvoillesi juurtunut:
äänetön kaipuu.

Lumous

Hiljainen huokaus
ruskaisessa metsässä
kaikuu tunteita.

Muita runoja:

Untuvaesirippu

(kirjoitin tämän runon kuolleen isoisäni muistoksi)

Niin hento on ote elämän.

Niin se haalistuu,
häviää,
kuin untuvaesirippu,
joka ääneti lasketaan
kahden ihmisen välille.

Niin hento on ote elämän.

Koston suloisuus

 

Jalkasi lipsuvat tiellä,
jonka minä olen edeltäsi saippuoinut.

Etkö kaipaakin
katkeruuden karvasta kalkkia
pitävyyttäsi parantamaan?

Asennekysymys

  Putoan alas huutaen.
Tuuli tuivertaa kasvojani.
Kyyneleet sumentavat silmäni,
koska en näe sinua enää koskaan.

Onni on kadonnut.

----------------------------------------

Putoan, huutaen: "Alas!"
Tuuli tuivertaa kasvojani.
En näe sinua enää koskaan,
koska kyyneleet sumentavat silmäni.

Onneksi olet kadonnut.

Peilityyni pinta

 

 Sisintäni riepotteleva myrsky
paistaa ulos
tyyneytenä.

Lasinterävä hiljaisuus
saa teidätkin vielä vapisemaan.

Mustasukkaisuus

Tahmea levä kietoutuu
hauraiden jalkojeni ympärille,
vaikka keuhkoni huutavat
happea.

Juutumme aina vain syvemälle
tämän kitkerän meren
syövereihin.  

Lohtu

 Minä kerään kyyneleesi
hohtavalle
lasialustalle,

jolla
aamun viattoman auringon
kimmeltävä esikoinen
muuttaa ne

timanteiksi.

Kuiskaus

 

 Peilikuvan suu
arkaan hymyyn kaartunut:
"Kelpaat kelle vaan"

Rakkauden alttari

 

 Rakkaus - tätäkö se on?
Ruusumeri aaltoilee käytävällä,
urkujen soidessa taustalla
epävireisesti.

Piikit jalkapohjissa
turmelevat valkoisen puvun
verenpunaiseksi.

Elämäni sävelet

Musiikkilukiolaisena pääni sisäinen jukeboksi pyöräyttää milloin minkäkin levyn pyörimään. Ehkä hämmentävin tällainen tapaus ikinä oli, kun petasin kotona kaikessa rauhassa sänkyäni, enkä ajatellut oikeastaan mitään. Yhtäkkiä rupesi mielessä huutamaan täysillä "Kaiken takana on nainen" kivojen takapotkutaputusten kera. Taisi sisäinen feministi siellä kritisoida naisen tehtäviä...
   Anyways - tässä tulee rypäs elämäni musiikkia ja perustelut, miksi juuri kyseinen viisu päätyi tähän postaukseen.

Ihana, ihana kappale, johon ei koskaan kyllästy. Syy miksi tässä: pyörii tällä hetkellä päässä.

Rankkojen aikojen voimamusiikkia, Juha on nero!

Bändi, johon olen kasvanut yhtä tiukasti kiinni kuin kääpä kannon nokkaan. Pienenä (ja nykyäänkin) osasin suurimman osan iki-ihanan Ultra Bran tuotannosta ulkoa. Nerokasta musiikkia!

Looginen jatko Ultra Bralle: ihana bändi, upeita kappaleita, mahtavat lyriikat, mitä muuta tarvitseekaan? 

Sarjassa "mieleni pimeä puoli": YUP. Useatkaan eivät ymmärrä bändin päälle, mutta itse rakastan bändin sarkastisia, tarkkakatseisia lyriikoita ja älyvapaata meininkiä.

 NAISENERGIAA!!! Kaksi mahtavaa bändiä, joita yhdistää tiukka asenne, voimakkaat sanat ja mielenkiintoiset videot: täydellistä v*tutusmusiikkia.

Aivan uskomattoman ihana biisi laulaa, tykkään revitellä äänellä ja tämä kappale sopii siihen kuin nakutettu.

Siinä pieniä maistiaisia korvamadoistani, toivottavasti edes jotkut näistä miellyttävät. Musiikki on minulle eräänlainen tunnetilan mittari: tiettyyn fiilikseen kuuluu tietty musiikki. Musiikkimakuni on lisäksi todella laaja - Rammsteinista Ultra Brahan ja jopa klassiseen musiikkiin asti - mutta sillä on yksi tunnusomainen piirre: musiikista täytyy löytyä jonkinlainen juju. Se voi olla sanoitukset, melodia, bassokulku, rytmi, melkeinpä mikä vain. Kunhan vain on joku koukku, joka nappaa tämän fisun mennessään.
   Mitenkäs on teidän pääkoppienne laita? Minkä kuuloisia säveliä siellä tällä hetkellä kaikuu?

Kilpajuoksua kellon ympäri

Koko elämämme ajan me kilpailemme. Jo kohdussa useat kamppailevat kaksosensa kanssa elintilasta ja ravinnosta. Usein kehittyneempi sikiö "sulauttaa" heikomman itseensä ja jatkaa kasvuaan ilman häiritsevää kilpailua.
   Parkaistuamme ensimmäisen kerran tähän julmaan maailmaan kilpailu sen kuin jatkuu: pikkutenavina kilpailemme vanhempiemme huomiosta sisaruksien kesken, kouluikäisinä puolestaa numeroiden parhaudesta, opettajan suosiosta ja tietenkin suosiosta luokkakavereiden keskuudessa. Ainahan luokalta löytyy näitä cooleja tyyppejä, joiden ystävyydestä kilpaillaan armottomasti alempiarvoisten keskuudessa.
   Koulun jatkuessa kilpailun tahti kiristyy kiristymistään: kuka on paras piirtäjä, kenellä on hauskimmat jutut, kuka osaa kertoa mehevimmät juorut, kuka löytää ensimmäisenä poikakaverin? Eikä aikaakaan kun parhaat kaverukset rupeavat kilpailemaan jonkun pojankoltiaisen suosiosta tulehduttaen samalla välinsä ja sopien jälleen ihastuksen laannuttua vain tulehduttaakseen ne uudelleen uuden ihastuksen myllertäessä vatsan sisällä.
   Ala- ja yläasteen koululiikuntatunneilla kilpailu saattaa venyä äärimmilleen tuottaen ihmisille noloja ja epämukavia tilanteita. Itse inhoan edelleen hiihtoa jouduttuani viuhtomaan aina veren maku suussa näyttääkseni hyvältä ja taitavalta luokkatovereideni silmissä. Entä sitten se piru parka, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen, joka punastelee kaikkien edessä kuin hidasta kuolemaa odottaen, hammasta purren hymyillen?
   Lukioelämä on silkkaa kamppailua hirviömäisten läksypinojen, yksin asuvan kotiaskareiden, rahahuolien, vapaa-ajan puutteen ja YO-kirjoitusten keskellä. Kuka on lahjakas missäkin aineessa, kuka putoaa pitkästä matematiikasta kärryiltä, kuka saa hyvät tulokset kirjoituksissa, kenellä siunaantuu jatko-opiskelupaikka? Kilpailu on meillä tähän mennessä jo niin syvästi verissä, että kilpailemme jo pahimman vihollisemme kanssa: oman itsemme. Menestynkö paremmin näin vai näin? Miksen ole englannissa yhtä hyvä kuin matematiikassa? Miksi näytän tänään näin haudasta nousseelta? Ja sitten vielä ihmetellään, mikä on, kun ei jaksa enempää?
   Työelämän oravanpyörään astuessamme meitä odottaa niin kilpailu vähäisistä työpaikoista, palkkojen suuruuksista kuin kunniastakin, naapureiden keskeisestä kilpailusta puhumattakaan (kenen auto on kiiltävin, kenen kukkapenkki kukoistaa kauneimmin jne.). Perheen perustamisen jälkeen rupeamme heti totuttamaan rakkaita lapsosiamme elämän perusluonteeseen kilpaillen (joskin tiedostamattamme) tuttujemme kanssa lasten kauneudesta, lahjakkuudesta ja hyvätapaisuudesta. Jippii ja tervetuloa elämään. Tätä nykyä vanhuksetkin varmaan vertailevat hiuksiaan ja kehuskelevat vielä jäljellä olevilla ruskeilla yksilöillä.

Mitä järkeä? Miksemme voi koskaan olla tyytyväisiä omina itsenämme?

Tunnelmiin liittyvää musiikkia, näin linkkimuodossa: Yö - Kiitos ja kunnia
http://www.youtube.com/watch?v=jIo0x5nov-Q

Rakkautta ensi silmäyksellä

Elänkö syödäkseni, vai syönkö elääkseni? Mielenkiintoinen kysymys, johon en osaa vastata muuten kuin näin: mitä väliä, kunhan nautin siitä.

Elämäni suurin rakkaus, ruoka, siis syveni entisestään tänä päivänä vierailtuani viikinkiravintola Haraldissa. Söin jumalaisen ruoka-annoksen, joka oli vielä upeasti tarjoiltukin: erilaisia kasviksia varrastettuna taottuun pikarimalliseen miekkaan, salaattia, hilloketta ja kaunis savikipollinen sienikastiketta. Annoksen nimi oli Finnborgin kasvismiekka ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.
   Alkupalassakaan ei ollut moittimista: kovaa varrasruisleipää ja voisulaa. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta yllättävän maukasta se oli.

"Viikinkimiekassa kypsennettyjä kasvimaan antimia kera viikinkien kilpiperunoiden, torvisienistä keitettyä kastia ja savuchilillä maustettua Peltolan tilan kirnuvoita, kasvimaan viheriäisiä ja marinoitua tomaattia, Waldorffin ruhtinaan punajuurisalaattia ja savumantelirouhetta sekä mustikkaista sipulihilloketta." Eikö kuulostakin upealta? Ah, unelmien täyttymys! Hyviä syöminkejä kaikille!

Unipäiväkirja I

Näin viime yönä unta, että istuin siskoni, Vilijonkan (TODELLA hämmentävää) ja minun autokoulun opettajani kanssa autossa tarkkailemassa erinäisten autojen, junien ja lentokoneiden kolareita ja millaisia vahinkoja niistä syntyi. Näin, kuinka poliisiauto heitti kuperkeikkaa ja meni aivan ryttyyn osuessaan maahan.
   Uneni loppui siihen, että saavuimme lentävällä ambulanssilla paikkaan, jossa vanha vartija (sellainen harmaantunut herrashenkilö) teki kuolemaa, istui tuolilla ja soitti selloa. Surulliset, dramaattiset sävelet kaikuivat tilassa - joka muuten oli täynnä vanhoja kirjoja - kunnes vanhus kuoli, musiikki loppui ja minä heräsin.
   Hämmentävää kuin soppakauha.

Näen usein unia, jotka ovat todentuntuisia, kummallisia ja välillä täysin psykoja. Esimerkkinä toimii uni, jonka näin puoli vuotta sitten, mutta muistan sen vieläkin todella selvästi.
   Unen idea oli se, että oli mahdollista vaihtaa käden osia muiden ihmisten kanssa. Käsivarret pistettiin poikki ranteesta ja keskeltä olkavartta. Uudet osat kiinnitettiin kehoon olkavarresta ompelemalla ja ranteesta polttamalla ja ylimääräiset käsien osat saattoi säilöä jääkaappiin. Unessa minulla oli miehen kädet ja muistan, kuinka katsoin suuria kämmeneniäni. Todella hullu uni siis, voitte vain kuvitalla sitä hämmennyksen määrää kun heräsin aamulla.

Hiljaisuus

Rakastan näitä iltoja, joina voi vain käpertyä itseensä ja omiin mietteisiinsä tyttökissan lämmittäessä syliä kehräten, hiljaisuuden rikkoen.

Hiljaisuus.
Se voi merkitä niin montaa eri asiaa.
Hiljaista myöntymistä, surulisuutta, pettymystä, onnellisuutta, ymmärrystä, kaipuuta, tuskaa, tämä-ei-jää-tähän-ajatuksia, välinpitämätömmyyttä, rakkautta. Mikä antaa hiljaisuudellemme sävyn? Mielestäni kuvan maalaavat tunteet, joiden läpi tulkitsemme maailmaa.

Rakkauden kohteisiini kuuluu myöskin runoilu, se on jo pitkään ollut tapani käsitellä sisälläni vellovia tunteita. Tässä eräs runo arkistoistani aiheeseen liittyen (joka muuten kuvastaa myös hyvin minua todella, todella vihaisena):


Peilityyni pinta

Sisintäni riepotteleva myrsky
paistaa ulos
tyyneytenä.

Lasinterävä hiljaisuus
saa teidätkin vielä vapisemaan.

Heipähei, hyvää iltaa...

Päätin siis aloittaa bloggaamisen jakaakseni älynväläyksiäni, mietteitäni ja hulluuksiani, eli toisin sanoen välähdyksiä yksin asuvan nuoren naisen elämästä. Aluksi lienee paikallaan avata kurkistusikkuna pääni sisälle ja sitä kautta mahdollisesti myös blogin tulevaan sisältöön, joten tässä olisi 5 faktaa minusta:

1.) Ihmettelen mielelläni elämän asioita. Lupaankin lisäillä blogipäivityksiin paljon pohdittavaa spekulointia.
2.) Rakastan ruokaa - elämänfilosofiani perustuu sille, että syöminen ja nukkuminen ovat eämän ihanimpia asioita.
3.) I've got a cat and a rat. And yes -  they're friends.
4.) Laulan missä vain, milloin vain ja soitan harmonikkaa. Päänsisäinen jukeboksi tietysti pyörittää myös milloin mitäkin musiikkia, musiikkilukiossa kun opiskelen.
5.) Vaikka kuinka yritän, meinaa huushollini aina liusua kaaoksen kouriin. Tästä syntyikin nimi blogilleni (jossa kekseliäs yksilö saattaa hoksata viittauksen korvienväliinikin...).

Tahdon pitää ensimmäisen päivityksen mahdollisimman lyhyenä ja ytimekkäänä, joten jaankin tässä vain yhden mieleni syövereissä kelluvista pohdinnoistani.

Mistä tietää, että ihmiset näkevät värit samalla tavalla? Onhan todettu, että vivahde-eroja yksilöiden välillä löytyy, mutta entä päävärien luonne?
   Jos henkilö on aina nähnyt puut, ruohon ja sammaleen tietyn värisenä, on hän oppinut kutsumaan tätä väriä vihreäksi. Vastaavasti veren,leppäkerttujen ja ruusujen väriksi on opittu punainen.
   Mutta entä jos toisella henkilöllä nämä värisävyt näkyvät päinvastoin? Jos hänen aivonsa tulkitsisivat kaksi aallonpituutta ristiin antaen kummalekin päinvastaisen tulkinnan? Silloin myös tämä henkilö olisi oppinut kutsumaan puiden väriä vihreäksi ja verta punaiseksi. Tätä ei voisi edes helposti havaita, sillä värintunnistustesteissä hän saisi täydet pisteet: hänhän on oppinut tunnistamaan tietyn valon aallonpituuden tietyksi väriksi, jonka nimi on esimerkiksi ruskea.
   Näin spekuloiden voisivat kaikki ihmiset pitää samasta "väristä" (aallonpituudden tulkinnasta, joka näkyy tietyn värisenä), mutta henkilöiden lempivärien erot johtuisivat vain aivojen tulkintaeroista. Hämmentävää, eikö totta?

Toivottavasti ymmärsitte edes jotain sekavasta vuodatuksestani, kieleinen lahjakkuuteni ei kukoista tähän aikaan illasta. Toivotankin nyt kaikille hyvää yötä täältä lämpöisen peiton ja kerälle käpertyneen tyttökissan alta,

miettimisiin!