Juhlahumua

Olen tässä pienen elämäni aikana huomannut kaksi asiaa suomalaisten tavasta juhlistaa juhlapyhiä:

1) Oli kyseessä sitten vappu, joulu tai pääsiäinen, aina on hyvä syy kallistaa kuppia juhlan kunniaksi. Mikään juhla ei ole Suomessa kuiva.

2) Juhlat vietetään aattona ja itse juhlapäivänä sitten maataan sängyn pohjassa krapulassa tai muuten vain unohdetaan itse päivän tarkoitus - joulukin on jo käytännössä ohi 25. päivänä, eli virallisena joulupäivänä.

Noh, hälläkö tuolla väliä: maassa maan tavalla, vaikka itse en ryyppäämällä vappua meinaa viettääkään. Luultavasti en vähään aikaan päivitä, sillä olen äitini ja hänen miesystävänsä luona Hankasalmella, eli glada vappen för alla!

Pahoinvointivaltio

Olet pyöräilemässä kahden ystäväsi kanssa vailla huolen häivää, kun vastaanne kävelee keski-ikäinen mies. Ensin et kiinnitä mieheen mitään huomiota (ainahan vastaantulijoita kulkee kävelyväylillä), mutta mies saa jakamattoman huomiosi, kun hän hyökkää viimeisenä pyöräilleen ystäväsi kimppuun.
Puukon kanssa.
Joudut todistamaan ystäväsi, 17-vuotiaan päihteettömän seurakuntanuoren murhan.
Hän ei ehtinyt koskaan edes seurustelemaan.
Poliiseja,
kriisiapua - ihan niin kuin se mitään traumoja poistaisi...

Tähän kauheaan tilanteeseen kaksi ystäväni läheistä ystävää joutui eilen Varkaudessa. Kyllä, kyseessä on tämä paljon puhuttu Varkauden pyöräilijätytön puukotus. Kuulin asiasta tänään ystävältäni ja olin todella järkyttynyt: kuinka kukaan voi tehdä tuollaista nuorelle ihmiselle?

Vielä enemmän järkytyin kuultuani miehen motiivin: hän halusi vankimielisairaalaan, muttei päässyt sinne, koska ei ollut murhannut ketään. Hänen oli siis murhattava päästäkseen mielenterveyshoitoon ja sen hän teki, kuin viimeisenä avunhuutonaan.

Suomi, rakas hyvinvointivaltiomme pienentää jatkuvasti mielenterveyshuoltoon kulutettavia resursseja vaihtaen pitkä-aikaisen, luotettavan terapian pilleripurkkiin ja käden puristukseen.
   Tiedän aivan liian monta tapausta, joissa henkilö on sortunut epätoivoisiin tekoihin, koska ei ole saanut apua sitä tarvitessaan - eilinen puukotus on vain jäävuoren huippu. Nykyään kun pitää olla itsemurhaakin yrittänyt monta kertaa siinä epäonnistuen, että pääsee hoitoon.
   Entäs ne ihmiset, jotka onnistuvat itsemurhassaan ensimmäisellä kerralla? Kuka heistä puhuu?
   Ja mitä resurssien säästöä sekin olevinaan on, että nuori väestö uhrataan kannattavuuden alttarille, eikä uutta työvoimaa kohta löydy mistään? Avohoidossakin (lue: ei minkäänlaisessa hoidossa, mutta nimike näyttää paperilla hyvältä) on jo liian monia itsekseen pärjäämättömiä henkilöitä.
   Masennuksen ennalta ehkäisevää hoitoa ei käytännössä ole ollenkaan - lyödään vain nappeja kouraan ja ajatellaan: "Kerta et ole vielä seonnut tai kuollut, olet kunnossa." Ikävä totuus kuitenkin on, että suureen osaan ihmisistä masennuslääkkeet eivät vaikuta toivotulla tavalla ja masennuksen syveneminen on taattu.
   Eikö olisi paljon viisaampaa kuluttaa valtion rahoja hyvään ennalta ehkäisevään hoitoon, jonka avulla syvät masennuskierteet saataisiin lopetettua alkuunsa ja kansa palaisi työkykyiseksi ilman vaativampaa mielenterveydellistä apua?

Nykyisen yhteiskuntamme asenne näyttääkin olevan: "Ole kannattava sijoitus, tai et saa hoitoa." Tuokaan tosin ei pidä täysin paikkaansa, pitänee muuttaa lauserakennetta hiukan: "Mikäli saat meidät vakuutettua mielenterveydellisistä ongelmistasi (tapa joku, epätoivoisimmillasi itsesi), saatamme ehkä harkita hoitoasi, jos vain olet kannattava sijoitus, eli kuntoudut takaisin työkykyiseksi sadan prosentin varmuudella."

En toki halua puolustella murhaajan tekoa: se oli väärin ja aivan kauhean raaka. En ymmärrä, miksi hänen piti valita uhrikseen juuri nuori tyttö, jolla olisi ollut vielä koko elämä edessään. Teko vain kuvaa hieman liiankin hyvin suloisen Suomemme mielenterveyshuollon kammottavia puutteita.

Olemme pahoinvoiva kansa hyvinvointivaltiossa.

Onnellisena hymyillen, vinttikomeron suosiota ihmetellen

Liebster tarkoittaa rakkainta tai rakastettua, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on antaa huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. 

SÄÄNNÖT

1. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
2. Kiitä tunnuksen antajaa ja laita linkki hänen blogiinsa. 
3. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla on siis alle 200 lukijaa), linkitä ne tähän ja kerro heille antamastasi palkinnosta kommentilla.
4. Toivo, että ihmiset joille annoit palkinnon, antavat sen eteenpäin omille viidelle suosikkiblogilleen

Hurjaa, meikätyttö sai elämänsä ensimmäisen Liebster Blog-palkintonsa! Näköjään sitä on jotain tullut tehtyä oikeinkin, vaikka olen viimeaikoina pelännyt pitkästyttäväni teitä joutavanpäiväisillä jorinoillani. Miljoonat kiitokset Anniinalle tästä kunniasta!

Nyt joudunkin sitten vaikean paikan eteen: ketkä viisi pääsevät (tai joutuvat, kuinka kukin sen haluaa ottaakaan) liebster-listalleni? En yleensäkään pidä asioiden parhausjärjestykseen laittamisesta, siksi lempiblogini ovatkin tuossa alla satunnaisessa järjestyksessä pienien kuvailuiden kera. Nämä ovat siis vain minun kieron mieleni sisäisiä mielikuviani blogeista, ei mitään kiveen kirjoitettuja totuuksia.

1) Kaapin kautta - mielenkiintoinen blogi, jonka kirjoittajalla ovat niin pää kuin kynäkin teräviä.
2) Minu väike unistus - suorapuheisen pohtiva ja hauska blogi: love it.
3) My Milk Toof - maybe the cutest thing in the whole universe!
4) Valon jälkeen - onkohan tämä nyt aivan sallittua? Siis lisätä sama blogi, jolta sain palkinnon? Noh, syteen tai saveen: Valon jälkeen on ehdottomasti yksi lempiblogeistani mahtavien pohdintojen takia.
5) Raindrops falling on my head - ihania, ihania ajatuksia.

Siinä olikin lemppareita kerrakseen, nyt haluaisinkin tietää vinttikomeroon kurkistaneilta seuraavaa: mikä blogissani on hyvää, mikä huonoa (rehellinen mielipide ei tapa ketään)? Entä minkälaisista teksteistä te pidätte?

Näin sivuunmennen sanoen sain aivan järjettömän hienon inspiraation omia penkkareitani ajatellen: olen Emily, the Corpse Bride. Paljon työtähän tuo vaatii, mutta onpa minulla tässä melkein vuosi aikaa vielä miettiä ja etsiä tarvikkeita. Ja tulos on mahtava, jos vain onnistun löytämään sopivan asun. On minulla varasuunnitelmakin: Sally, räsynukke Nightmare Before Christmasista. Mitä olette mieltä?

Nerouden jäljillä

Nerous - mitä se oikeastaan on?

Onko se jonkinlainen älykkyyden kehittyneempi muoto?

Hmm, saattaa ollakin,
mutta eikö älykkyyteen kuulu tietynlainen tilannetaju,
harkitsevuus,
ja järkevyys, joita nerokkailta persoonilta ei välttämättä löydy lainkaan?

Entäs viisaus, onko nerous viisautta?

Voisi ollakin,
mutta itse ainakin näen viisauden ennemminkin henkisenä kykynä, hiljaisena laaja-alaisena tietona, kun taas nero saattaa olla loistava omalla alallaan, mutta täysi tumpelo kaikessa muussa.

Kuinkas on puolestaan luovuuden laita?

Neron ihmisen täytyy tietysti olla luova, sillä eihän hän muuten saisi aikaan mitään merkittävää, jonka takia hänet neroksi leimataan. Toisaalta kaikki luovat ihmiset eivät ole neroja, joten yhtäsuuruusmerkkiä ei voi vetää näidenkään kahden asian välille.

Hulluutta?

Oi kyllä - uskon, että jokainen nero on jonkun mielestä sekopää. Mutta tämäkin on vain näkökulmakysymys.

Haluankin esitellä samassa paketissa kaksi mielestäni nerokasta ja ihailtavaa ihmistä: Danny Elfmanin ja Tim Burtonin. He ovat tehneet pitkän aikaa yhteistyötä (Elfman on säveltänyt ja sanoittanut musiikkia Burtonin elokuviin) ja rakastan heidän kättensä jälkiä - Nightmare Before Christmas, Corpse Bride ja Saksikäsi Edward ovat vain jäävuoren huippu, joitain mahtavuuksia esiin nostaakseni.
   Tässä esimerkkiä Burtonin ja Elfmanin yhteistyöstä: Elfman tähdittää omaa sävellystään elokuvassa Corpse Bride.

Ja myöskin lempikappaleeni Nightmare Before Christmasista - sanoitusten ja rytmitysten aatelia:

Keitä te, rakkaat vinttikomeroni penkojat, pidätte neroina ja millä perusteilla? Ja mitä nerous teidän mielestänne on?

Tekotaiteellista paskaa

Käytiin sitten näin kevään saapumisen kunniaksi kuvailemassa ystäväni kanssa mahdollisimman tekotaiteellisia kuvia (jotka vaativat seurakseen myöskin tekotaiteelliset kuvatekstit). Minäminäminä... ihminen on narsistinen olento ja kiinnostunut itsestään, siksi saatte ihailla pärstääni tulevissa kuvissakin. Well - at least we had fun!

Still, we're surrounded by... BUBBLES!

"Rakkauttas kuinka silloin mä tarvitsin ja pelkäsin,
se kantoi meitä hetken ja mä muistan miten hehkuit kun sua katselin"

"Ei tunnu missään,
olen matkalla taas"

"Näin minä vihellän matkallani,
näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin,
olkoon sitten niin"

---------------------------------------------------------------------------------------------

Ja näin loppukevennykseksi... PINK FLUFFY UNICORNS!!! (They're so fluffy we're gonna dieeee)

Kiitos muruseni ihanasta kuvaussessiosta <3

Ai miksi pinkkejä yksisarvisia? Syy löytyy täältä:

...ja täältä:

Mahtavaa sunnuntai-illan/maanantaiaamun jatkoa kaikille!

Bad body double trouble

Vaikka kuinka tietäisi, ettei ole lihava,
ylipainoinen,
ällöttävä,
ruma tai
muuten vain huonoon muottiin valettu,
on vaikeaa hyväksyä itseään.

Yritän joka päivä saada itseni ajattelemaan:
"Hei peilissä kurkistava tyttö,
olet kaunis,
omalaatuinen,
tärkeä
ja muotosi ovat oikeilla paikoilla itseesi nähden",
mutta silti saan näitä huonoja maha-päiviä,
tuntien itseni rumilukseksi.

Miksi ihmeessä?
Lienee pahasti aivoihin juuttunut irrationaalinen ajattelutottumus, jos psykologisesti mietitään...

Hiljaa hyvä tulee,
onhan sekin hienoa, että edes joinain harvoina päivinä voi hymyillä hyväksyvästi omalle peilikuvalleen,
"Your ass really looks good in that dress!"
eikö vain?

Uskomatonta pelleilyä tällainen,
sillä minä en oikeasti arvosta liikaa laihuutta.
Muodot kuuluu olla,
mikseivät aivoni vain voi toimia oikein itsenikin kohdalla?

Ja miksi, oi miksi edes huolin tämmöisiä,
eikö minunkin elämässäni olisi tärkeämpää mietittävää kuin joku ulkonäkö?
   

Kultareunus

Räntää, väsymystä, riitelyä, masennusta, synkkiä pilviä pään päällä...
Tämä on taas näitä päiviä, joina tekisi mieli hakata päätä seinään ja laulaa samalla Hoosiannaa takaperin.

No, eipä mitään,
en kirjoitakaan masistelupostausta, vaan sitä vastoin haastan itseni keksimään 10 positiivista asiaa tästä päivästä.

1.)
Älysin vihdoin ja viimein, kuinka saan myös anonyymisti tulevat kommentit sallittua blogiini. Hurraa!
2.)
Sain lopultakin uudet, upeat silmälasini instrusta (kuvassa väärän väriset, omani ovat musta-turkoosit) unohdetun tilauksen viivästymisen jälkeen. Liikkuminen tuntuu tosin melko huteralta, silmä ei ole vielä tottunut uuteen näkymään.
3.)
Kävin kahvilla erään ystäväni kanssa, jota en ole kummankin kiireisyyden vuoksi nähnyt yli puoleen vuoteen. Oli ihanan piristävää ja juttu luisti kuin ei mitään taukoa näkemisessä olisi ollutkaan.

4.)

Kahvilassa oli hyvää simaa ja munavoi-riisipiirakkaa. 
5.)
Laukussa odottaa The Hunger Games-kirja englanniksi. Olen odottanut sen lainaan saamista (ystäväni osti kirjan joku aika takaperin) kuin kuuta nousevaa leffan katsottuani. Kirja kuulemma on niin koukuttava, että koulutyökin kärsii. Nooooh, hälläpä tuolla väliä, odotan siihen uppoutumista innolla. 
6.)
Minulla oli todella mukava tunti koulussa, kurssilla nimeltä nykytanssia muusikoille. Koska olemme musiikki- ja tanssitaiteen erikoislukio, on meillä kurssitarjottimessa kaikenlaista mukavaa ja tanssiminen on ihana pieni piristysruiske päivän keskellä.
7.)
Tänään ei ollut huono maha-päivä. Toisin sanoen en kertaakaan ajatellut olevani pullukka.

8.)

Kissani tervehti minua iloisena heti kotiin palattuani, vaati päästä syliin. Ihastuttava olento <3

9.)

Pään sisäinen jukeboksini on heittänyt kehiin hyvää musiikkia: Scandinavian Music Group - Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana

10.)

Sain itseni piristymään näitä positiivisia asioita pohtimalla. Ei tämä päivä loppujen lopuksi niin hirveän kauhean kamala ollutkaan.

Jokaisella pilvellä on näköjään sittenkin kultareunuksensa - jopa noilla masentavan harmailla lumituiskupilvillä, jotka taivaalla nyt roikkuvat.

Onnellisuus on tosiaan näkökulmakysymys.
  

Unelmapula

...ja postausta tulee toisen perään, inspiraation määrällä ei näköjään meinaa olla loppua. Kerran kun olen saanut ajatteluvaihteen päälle, on sitä vaikeaa kytkeä pois päältä.

Joka tapauksessa, siirrytään postauksen aiheeseen:
"Ei mulla edes tässä elämäntilanteessa olis aikaa unelmille"
Näin minä sanoin hetki sitten ystävälleni ja säikähdin.

Olin nimittäin jo aikaisemmin tänään huomannut, ettei minulla enää ole enää unelmia. Ei pieniä, ei suuria. Vain joitain ajatuksia, harvoin, jotka ajelehtivat sen siliän tien pois korvieni välistä.

Joku viisas henkilö totesi, että unelmat antavat elämälle merkityksen. Siksi minusta onkin todella hälyttävää, että yksin asuvan lukiolaisen elämä on vedetty tässä yhteiskunnassa niin tiukille, ettei unelmille ole sijaa elämässä.

Mistä meidän on sitten tarkoitus löytää merkitys elämälle,
saanen kysyä?
Onneksi ei liikene aikaa senkään murehtimiseen, tässähän saattaisi vaikka katkeroitua yhteiskunnalle!

http://2.bp.blogspot.com/_Bd4dR5SgVds/TQ__IHztlmI/AAAAAAAAASQ/l7zm5OaAVtc/s1600/the_dream_by_P_R_O.jpg

Huhhuh, ovatpas viimeaikaiset postaukseni olleet hämmentävän synkkämielisiä ja melankolisia. Lupaanpa tässä samalla itselleni keskittyä tästä eteenpäin elämän iloihin, on teillekin varmasti miellyttävämpää luettavaa kuin tämä ainainen synkistely.

Anteeksi!

Kurkistus esiripun raosta

Minä en pelkää kuolemaa,
en ole oikeastaan koskaan pelännyt sitä.

En näe mitään syytä, miksi pelkäisin omaa katoamistani. Kuolema näet on varmasti paljon helpompaa kuin elämä, ainakin minun tapauksessani. Sen sijaan pelkään sitä, että jollekulle rakkaistani tapahtuisi niin.

Kuolemanpelko.

Sen sanotaan olevan kaikille eläville luontainen asia, se on iskostettu meidän geeneihimme.
Mutta mitä se tarkalleen ottaen on?
Onko se tuntemattoman pelkoa?
Itserakkautta?
Tunnetta siitä, että jotain tärkeää jää tekemättä?

Niin tai näin, en osaa kammoksua viikatemiestä sen kummemmin:
päivieni määrällä ei ole väliä,
kunhan olen elänyt elämäni hyvin.
Pelkäämisen sijasta kannattaisikin keskittyä olennaiseen - itsensä tutkiskeluun. Mikä kuolemassa niin suuresti hirvittää, mitä haluan elämältäni, keiden kanssa haluan viettää sen, mikä on minulle oikeasti tärkeää.

"Hautajaisissani pukeutukaa mustaan,

mutta vain koska se on tyylikästä

Äiti ja isi: älkää vaipuko tuskaan

mä nautin täysillä mun elämästä

Tyttöystävät, silmät päähän meikatkaa

ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan

Pojat, laulakaa se laulu,

joka sai mut aina nauramaan"

Vain pieniä muurahaisia elämän rattaissa

Joinain päivinä on vain helpompaa ajatella, ettei itsellä ei ole mitään väliä. Seurata sitä ikiomaa surullisen pientä ja kivistä polkua kuin pilven päältä ja ajatella: miten yksi ihminen voi vaikuttaa maailmaan? Ei mitenkään.

On helpottavaa antaa vain olla, mennä läpi siitä mistä aita on matalin,
ihan vain säästääkseen itseään.
On mukavaa tajuta, ettei kuitenkaan merkkaa tälle universumille piirun vertaa,
ettei kannakaan kovin suurta vastuuta harteillaan.

Masentava ajatus?

Ei minun mielestäni.
Se pikemminkin vapauttaa minut toimimaan omana itsenäni ja rentoutumaan: elämä rullaa kyllä omalla painollaan, jos sen vain antaa rullata.

Hengittäkää syvään,
rentoutukaa,
unohtakaa paineet - ei stressaaminen mitään auta, kerta olemme kuitenkin yhdentekeviä tälle maailmalle.

Mökkimaisemaa

Eräälle kadotetulle ystävyydelle

Ehkä olen hölmö,
naiivi,
liian kiltti,
annan anteeksi liian helposti,
koska tahdon ajatella kaikista pelkkää hyvää.

Mutta annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden,
menneiden aikojen muistoksi.

Aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Ystävyyttä?

Trust me:
Se satuttaa, vituttaa ja turhauttaa yllättävän paljon,
että joutuu kahden tärkeän ystävän eron syntipukiksi eronneen tytön kieroutuneessa mielessä.

Ja miksikö?
Koska olen kuunnellut molempia osapuolia, auttanut heitä parhaani mukaan ennen eroa ja poikaa eron jälkeenkin parhaani mukaan.

Meillä oli aikaisemmin tiivis ystävänelikko: minä, kihlattuni ja kyseinen pariskunta. Eron jälkeen tyttö katkaisi käytännössä kaikki yhteydet minuun ja kuulin tänään tältä ex-poikaystävältä, että syynä on tytön kuvitelma minun ja pojan välisestä salasuhteesta.

Kaikista eniten ärsyttää se, että tyttö on aikaisemminkin käyttänyt minua koston välineenä poikaystäväänsä kohtaan. Uskomatonta, että aiemmin hän väitti minun olevan hänelle rakas ja tärkeä ystävä - paskan marjat, sanon minä. Hän käytti vain apuani häikäilemättä hyväksi ja heitti minut pois kun tunsi, että minusta on enemmän hyötyä syntipukkina.

Kiitos,
kiitos todella paljon.
Tämä on todellakin kohtuullinen palkkio monen vuoden ajan jatkuneesta tukipilarina olosta, auttajan ja kuuntelijan roolista.

Nyt ainakin tiedän, ettet ollut minun todellinen ystäväni.

"Sinä seuraavana yönä jälleen nouset, vaikka harteillasi kannat maailmaa"

Tämä on näköjään taas näitä päiviä,
kun on aivan hirveän vaikeaa elää

oman itsensä kanssa.


Itkua, peiton alle käpertymistä,
maailma kaatuu niskaan, puhki kulutettu olo,
olen aina vain kaikille häpeäksi, en vain millään jaksaisi enää olla hyvä kaikessa, miksi joka suunnasta vaaditaan niin paljon, hyvä jos jaksan enää edes kouluun raahautua,
en tätä menoa enää pitkään jaksa olla minä.

Allonpohja-fiilis, päänsärkyä itkettyä silmät päästä, ahdistusta.
Noh, ehkä täältä on tosiaan matka vain ylöspäin.

Sitä nousua odotellessa...

Eniten vituttaa kaikki

Pitkä aika kun oon viimeksi blogannut. Ja jep, nyt tekee mieli kirjottaa puhekieltä, yrittäkääpä kestää minnuu. Niin ja nyt on ihan pakko päästä purkamaan vitutusta, antakee anteeks...

Aluksi vitutti ihan sikana koko loma. Tuntu, että maailma kaatuu niskaan, kun kaikki repii tuhanteen suuntaan ja haluaa nähdä mua, vaikka itse halusi vain päästä rentoutumaan. Että kukaan ei OIKEESTI välitä siitä, miltä musta tuntuu. Että kaikki vaan haluaa mut niitten omien halujen ja tarpeiden tyydyttäjäksi...

Sitten pääsin äidin miesystävän luo ja oli hauskaa. Käytiin hiihtämässä (kyllä - mie en oo ollu suksilla 7 vuoteen ja kaaduin ehkä neljä kertaa, mutta oli silti huippua). Kauniit maisemat ja ihana auringonpaiste, plus että miun äidin miesystävä on mahtityyppi, välillä tuntuu että se on mun "vanhemmista" ainoo, joka oikeesti välittää musta mun itteni takia.

Sitten mie päädyin tänne: isän luo. Pakko tulla, koska oon ainoa, joka enää sen luona käy. Sisko ei sitä kestä, enkä kyllä yhtään ihmettele.
   Täällä on paskaista, joudun nukkumaan vetoisalla lattialla patjalla ja mikä parasta: isi ryyppää. Ei siinä mitään, olishan mun pitäny tottua jo. Se on ollu alkoholisti koko mun elämän ajan. Sitä on yrittäny auttaa niin mun äiti (luovutti kun olin 2v, porukat eros sillon) kuin sen ex-vaimokin (luovutti viime vuonna). Se ryyppää ittensä hautaan ennemmin tai myöhemmin, on se jo nyt sen verta huonossa hapessa, alkava alkoholidementiakin sillä on.
   Appelsiinimehua ja kossua lasissa, puolet ja puolet. Siinä mun isän janojuoma.

Viettäkää te muut munkin puolesta hyvä pääsiäinen.

Vahvuudesta

http://www.nitrorecords.com/files/36/survive_cover_full.jpg

Minua ihmetyttää suuresti, miten jotkut ihmiset ovat niin paljon vahvempia kuin toiset, henkisellä tasolla siis. Nämä ihmeelliset ihmiset selviävät mistä vain, menevät läpi vaikka harmaan kiven, eivät hetkahda pienistä... - Siinä missä toiset itkevät sitä, etteivät heidän täydellisen onnelliset vanhempansa antaneetkaan niin suurta viikkorahaa, kuin olisivat toivoneet.
   Mahtava esimerkki vahvasta ihmisestä on musiikkimaailman nero, sanataituri ja ikuinen ihailuni kohde Freddie Mercury. Siinä missä monet muut menettäisivät elämänhalunsa käpertyen itseensä saadessaan tietää kuolevansa piakkoin aidsiin, kirjoitti Mercury ehkä tunnetuimman Queenin kappaleista ja veti (niin kauan kuin vain kykeni) upeita keikkoja ja paiski studiossa töitä viimeiseen asti. Ihailtavaa vahvuutta ja taistelutahtoa!

"Whatever happens, I'll leave it all to chance.
Another heartache - another failed romance.
On and on...
Does anybody know what we are living for?
I guess I'm learning
I must be warmer now..
I'll soon be turning, round the corner now.
Outside the dawn is breaking,
But inside in the dark I'm aching to be free!"

"The Show must go on!
The Show must go on!
Ooh! Inside my heart is breaking,

My make-up may be flaking

But my smile, still, stays on!"

"I'll face it with a grin, I'm never giving in!
On with the show!"

 ...joitain parhaita kohia kappaleen lyriikoista. Saa ainakin minulle itselleni aina kylmä väreet aikaiseksi tuo kappale.

Mutta vahvuus: onko se elämäntapa, synnynnäinen kyky, vaiko elämän myötä hankittu ominaisuus? Entä mistä johtuu se, että eri ihmiset kestävät eri verran elämän kolhuja? Silloin kun toinen sinnittelee hyvin alkoholisti-isän, masentuneen äidin ja koulukiusaamisen kanssa, makaa toinen kotona vakavasti masentuneena yhden epäonnistuneen parisuhteen vuoksi.
   Vahvat ihmiset ovat ihailtavia ja usein heillä on paljon elämänkokemusta ja sen vuoksi he ymmärtävät hyvin toisten murheita. On tietysti niitäkin vahvoja ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet vahvuuden sillä, että ovat muuttuneet tunnekylmiksi, kyynisiksi ja itsensä muiden yli nostaviksi ihmisiksi. Tällaisia ihmisiä en minä ainakaan arvosta.

Niin tai näin, itse olen ainakin tämän pienen elämäni aikana huomannut, että aina ei mene nallekarkit tasan, mutta kysymällä "Miksi aina minä?" saa itsensä vain pahemmin masentuneeksi. Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tehtävä on yrittää selvitä parhaalla mahdollisella tavalla niillä valmiuksilla, jotka hänelle on suotu. Ja hei, voihan vastoinkäymiset nähdä myöskin kunnian osoituksena: joku siellä pilven päällä luottaa sinun kykyihisi niin paljon, että antaa sinulle näitä haasteita, jotka muokkaavat sinusta vahvemman ihmisen. Olet erikoistapaus, sinun voimiisi uskotaan!

Haastankin lopuksi kaikki pohtimaan, kuka on vahvin ihminen, jonka tunnet? Millä perusteella ja mikä hänestä on tehnyt niin hyvän selviytyjän? Feel free to comment: I'd really like to hear what's in the minds of my readers.

http://cache2.allpostersimages.com/p/LRG/27/2740/RVSND00Z/posters/queen-rock-group-freddie-mercury-queen-in-concert-at-wembley-stadium-london.jpg