en ole oikeastaan koskaan pelännyt sitä.
En näe mitään syytä, miksi pelkäisin omaa katoamistani. Kuolema näet on varmasti paljon helpompaa kuin elämä, ainakin minun tapauksessani. Sen sijaan pelkään sitä, että jollekulle rakkaistani tapahtuisi niin.
Kuolemanpelko.
Sen sanotaan olevan kaikille eläville luontainen asia, se on iskostettu meidän geeneihimme.
Mutta mitä se tarkalleen ottaen on?
Onko se tuntemattoman pelkoa?
Itserakkautta?
Tunnetta siitä, että jotain tärkeää jää tekemättä?
Niin tai näin, en osaa kammoksua viikatemiestä sen kummemmin:
päivieni määrällä ei ole väliä,
kunhan olen elänyt elämäni hyvin.
Pelkäämisen sijasta kannattaisikin keskittyä olennaiseen - itsensä tutkiskeluun. Mikä kuolemassa niin suuresti hirvittää, mitä haluan elämältäni, keiden kanssa haluan viettää sen, mikä on minulle oikeasti tärkeää.
"Hautajaisissani pukeutukaa mustaan,
mutta vain koska se on tyylikästä
Äiti ja isi: älkää vaipuko tuskaan
mä nautin täysillä mun elämästä
Tyttöystävät, silmät päähän meikatkaa
ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan
Pojat, laulakaa se laulu,
joka sai mut aina nauramaan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti