Elämänlanka solmussa

Pyydän heti kättelyssä anteeksi pitkähköksi venähtänyttä blogihiljaisuuttani - elämäni on viimepäivinä ollut sellaista, ettei vain jotenkin ole osannut laittaa ajatuksiaan sanojen muotoon. Nyt yritän sitä kuitenkin.

Kenellä on vastuu ja oikeus päättää toisen olennon elämästä?
Onko armeliaampaa päästää rakas lemmikki paremmille juustomaille silloin, kun se ei vielä ole kovissa tuskissa?
Näiden kysymysten parissa olen nämä viimeiset päivät painiskellut.

Minun 2,5v rotallani on suuri, aivan kauhean nopeasti kasvava kasvain etujalkojen välissä. Olihan se tietysti odotettavissakin, että jotain tällaista ilmaantuisi: 2,5v on jo korkea ikä rotalle, varsinkin sellaiselle, joka on vuosi takaperin menettänyt sisarensa ja elellyt siitä lähtien itsekseen (laumaeläiminä rotat usein kuolevat masennukseen ja yksinäisyyteen jo lyhyen ajan sisällä kaverin poislähdön jälkeen, on siis pieni ihme itsessään, että Timjami jaksaa vielä porskuttaa eteenpäin elämän tiellä). Lisäksi nykyisten kesyrottien esi-isät olivat laboratoriorottia, joten eläinten tautiperimä on valtaisa. Suomeksi sanottuna: jos jokin muu sairaus ei leikkaa eläinparan elämänlankaa katki etuajassa, tulee sille melko varmasti jossain vaiheessa kasvaimia.
   Ylivoimaisen raskaan ja vaikean lopetuspäätöksestä tekee se, ettei rotan yleiskunto ole heikentynyt ja se jaksaa vieläkin innostua ruoasta jne. Nukkuuhan se toki huomattavan osan päivästä, eikä jaksa seurustella pitkiä aikoja putkeen, mutta nuo molemmat ovat vain vanhuuden merkkejä.
   Niinhän se on, etteivät kasvaimet itsessään useinkaan aiheuta rotalle kipua - ongelmaksi ne muodostuvat, jos ne haittaavat rotan jokapäiväistä elämää. Ja tuo kyseinen kasvain, joka Timjamilla on, on tosiaan etujalkojen välissä. Jos ja kun se tuosta vielä kasvaa, ei pikkukaveri pääse enää liikkumaan ollenkaan.

Milloin siis on oikea aika antaa rakkaan, pienen elinkumppanin siirtyä rauhallisemmille maille oman siskotyttönsä luokse?
   Rakastan Timjamia aivan mielettömän paljon, enkä haluaisi tehdä väärää päätöstä, eli riistää pikkukaverilta vielä elinkelpoista aikaa. Toisaalta taas muistan hieman liiankin hyvin Pippurin (siskolikan) poislähdön: antibioottikuurin tehottomuudesta huolimatta päätin katsoa sen tilaa vielä sunnuntai-maanantai-välisen yön, jos se vaikka siitä kohentuisi. Mykoplasmoosi (kaikkien rottien perimässä piilevä tauti, joka on tähän mennessä vienyt 3 rottaani) kuitenkin oli ärhäkämpi kuin arvasin: tyttöparka tukehtui kuoliaaksi häkissä, silmieni edessä. Kadun todella syvästi pikkuiselle koitunutta tuskaa.
   Tiedän myös, etten voi elää itseni kanssa, jos annan rottatytön kuolla ennenaikaisesti minun väärän päätökseni takia.

Elämäni aikana 3 eläintä on kuollut syliini, joista yksi oli eutanasian kautta. Lisäksi olen katsonut vierestä perheemme vuohen lopettamisen jo pikkuisena tyttönä. Tuntuu vain niin väärältä sanella toisen elävän olennon päivien määrä.
   ...silti, sen ollessa varmasti oikea ratkaisu Timjamin kannalta, olen valmis tekemään sen. Nyt täytyy vain osata olla mahdollisimman vahva ja epäitsekäs sekä unohtaa omat tarpeet, vaikka tulenkin kaipaamaan rottani kotoisaa rapistelua kauhean paljon. Oi, kunpa rotat vain olisivat pitkäikäisempiä eläimiä!

Rakas pieni rottani, toivon niin kovasti, että osaan tehdä oikean ratkaisun. Vastuun taakka painaa harteitani, tiedäthän, että rakastan sinua aina?

Pieni riiviö, olet aina ollut niin kekseliäs ja touhukas <3 Tuon verhon järsiminen kyllä oli aika reilu veto aikanaan.