Avautuminen

Haluan avautua tällä hetkellä ehkä suurimmasta ongelmasta elämässäni. En ole lainkaan varma, tulenko julkaisemaan tätä kirjoitusta - minun täytyy vain päästä nyt purkamaan ajatuksiani tekstin muotoon.

Ystäväni, jotka tätä blogia luette: joko lopettakaa lukeminen tähän paikkaan tai älkää tuomitko minua, älkääkä myöskään poikaystävääni asian takia. Pyydän, rukoilen, toivon ja oletan, että ymmärrätte. Ja että osaatte pitää turpanne kiinni asian tiimoilta (olenhan kuitenkin luottanut teihin sen verran, että olen paljastanut blogini teille ja painottanut teille kaikille, etten aio sensuroida blogini sisältöä teidän takianne).

No niin,
hengitän kerran syvään ja kirjoitan sen tähän.

Pelkään olevani aseksuaali.

Nyt se on sitten sanottu ääneen, nostettu kissa pöydälle.
Kuinka kauhean tieteelliseltä ja kylmältä tuo sana korviini kuulostaakaan. Pelottavalta, lokeroivalta, vieraalta, kaikin tavoin kummalliselta.
Aseksuaali.

Olen ollut kolme vuotta parisuhteessa henkilön kanssa, jota rakastan suuresti, enkä voisi enää kuvitella seurustelevani kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Suhteemme olisi luultavasti täydellinen, ellei taka-alalla kokoajan kaihertaisi sama vanha ongelmamme: minun puutteellisuuteni, viallisuuteni, vammaisuuteni (ainakin siltä se minusta on pitkälti jo tuntunut).
   En nauti seksistä, en vaikka kuinka yrittäisin. Eikä se sinäänsä tunnu pahaltakaan: se vain ei tunnu missään. Ne kerrat, joina se on oikeasti tuntunut jollekin voi laskea yhden käden sormilla. Ja koska en nauti seksistä, en myöskään halua sitä.
   Olen lopen kyllästynyt siihen, että yritän ja joudun aina vain pettymään itseeni. Siksi olen jo hyväksynyt sen, etten välttämättä korjaannu tästä mihinkään ja lopettanut yrittämisenkin melkein kokonaan.

En siis tosiaan koe seksuaalista halua,
tai jos joskus harvoin koen, se on hyvin lyhyen aikaa ja hyvin heikko tuntemus.
Onko siis mikään ihme, ettei kehoni kykene nauttimaan asiasta, joka on suurimmalle osalle ihmisiä täysi itsestäänselvyys?
En myöskään osaa ajatella minkäänlaista kehoa tai tilannetta kiihottavana.

Olen tosiaan lueskellut erilaisia nettisivuja aseksuaalisuuden tiimoilta ja kertomukset kuulostavat hieman liiankin tutuilta minun korviini.

Olisihan se helpottavaa todeta, ettei minussa ole mitään vikaa: minä vain satun olemaan aseksuaalinen ihminen, kykenemätön seksuaaliseen halukkuutteen ja sen kautta seksistä nauttimiseen. Ei tarvitsisi huolehtia olevansa jollain tavalla viallinen,
että minussa on rakennevika,
että tarvitsen korjausta.

Suurin asia, joka minua huolestuttaa, on poikaystäväni. Hän on ollut niin pitkäpinnainen ja herttainen tämän ongelmani suhteen, yrittänyt hillitä halunsa minun takiani. Hän on yrittänyt parhaansa, valanut minuun uskoa ja uskallusta luottaa itseeni ja onnistumiseeni, saanut minut yrittämään hänen vuokseen,
pettyäkseni vain jälleen kerran.
   Tämän täytyy olla yhtä helvettiä hänelle. Olen niin pahoillani, että niin ihana ihminen on joutunut tällaiseen tilanteeseen.
   Minua pelottaa se, mitä meidän suhteellemme tapahtuu, jos en ole ikinä, IKINÄ kykeneväinen tyydyttämään hänen halujaan?
   Rakastan häntä niin paljon, en halua menettää häntä tällaisen asian vuoksi!

Kokoajan tätä tekstiä kirjoittaessani olen tuntenut häpeää. Tekisi mieli vain kumittaa koko vuodatus, sillä pelkään katuvani sen julkaisua pahasti.
Pelkään, että ihmiset tuomitsevat minut, pitävät minua outona ja halveksittavana yksilönä,
kelvottomana kaikin puolin.

Toisaalta,
mitä hävettävää tässä loppujen lopuksi on?
Jos tosiaan olen aseksuaali, en voi itse asialle mitään, vaan se on yksi ominaisuuksistani ja joudun opettelemaan elämään sen kanssa siinä missä pisamien tai hymykuopankin.

Mikä minut sitten pistää niin hämilleen, haluamaan piilottaa asian unohduksiin?
Se, että tätä tekstiä kirjoittaessani joudun myöntämään itselleni olevani nykyisten ihmiskäsitysten vastainen, viallinen olento. Ettei elämäni olekaan niin onnellista ja helppoa kuin yleensä oletettaisiin. Lisäksi aihe on tabu: siitä kuulee hyvin harvoin.

Kenellä nuorella ihmisellä muka nyt olisi tällaisia ongelmia?

Olen taas niin hukassa itseni kanssa.
Samalla tunnen vihaa koko valtiota kohtaan: Miksi ihmeessä tämä seksillä ylen määrin kyllästetty kulttuuri saa minut tuntemaan itseni vialliseksi vain, koska en noudata sen normeja?

Kertokaa mielipiteitä, heränneitä ajatuksia sun muuta. En halua julkistaa tätä avautumista turhan päiten. Varsinkin samankaltaiset kokemukset olisivat enemmän kuin tervetulleita.