Taiteilijaelämää

Uskomaton luovuuden puuska, suorastaan järisyttävä kaikkivoipaisuuden virtaus suonissa - antakaa minulle kamera, näppään pari mestariotosta; antakaa bändi ja äänityslaitteisto, nauhoitan upean biisin, jota kaikki tulevat vielä ihailemaan; antakaa aihe, niin kirja on valmiina muutamassa illassa; antakaa näyttämö, valaistus ja rekvisiitta, eläydyn lavalla Carmenin pyörteisiin!

...kunnes taas iskevät ne ah, niin voimakkaat realistisuuden tuulet, jotka muuttavat luovuuden virtauksen suunnan ja ajavat inspiraation kauas horisontin taakse. Jäljelle jää vain tuntemus tyhjästä ulkokuoresta vailla merkitystä, sydämestä täyteenahdettuna toiveita - kuitenkin vailla keinoa toteuttaa niitä.

Mikä minut sitten tähän jamaan saattoi? No tietenkin tuore ystäväni, joka tuotti minulle aivan suunnattoman hämmennyksen-kautta-egon-kasvuun-ilmiön: hän ensin kehui todella vähän arvostamani lauluääneni maasta taivaisiin ja halusi sen jälkeen ladata sitä jopa ipodiinsa. Ei, silmänne eivät petä teitä. Minun äkkiväärään eilen (ilman äänen avausta) youtubesta napatun videon päälle laulamani pätkä soi nyt hänen soittimessaan armeijassa.
   Taustatietoina pitänee mainita, etten ihan huvin vuoksi lähettänyt tuota pätkää, vaan hän halusi kuulla lauluani ja lupasin antaa näytteen. Hänhän sitten näköjään ihastuikin rääkymiseeni hämmästyttävän paljon. Vähempikin nostattaa itsetuntoa kummasti ja saa aikaan taiteen tekemisen vimman.
   Kappale näin sivuunmennen sanoen oli mitä täydellisimmän lauluäänen (jonka saadakseni olisin vamis antamaan... noh, en aivan toista kättäni, mutta pari sormea joka tapauksessa) omaavan Imogen Heapin laulama kappale: Let go. Olen suunnitellut kappaleen esittämistä koullamme, mutta kuten jotkut saattavat muistaa: olen musiikkilukiossa ja siellä hyvän laulajan rima on himpun verran korkeammalla kuin normaaleissa lukioissa.

Ehkä minä tämän kokemuksen jälkeen uskaltaudun lavalle, kuka tietää?